Raggen tarina

Kirjoitettu heinäkuussa 2004, jolloin Ragge oli vielä elossa.

Hiljattain seisoin nurmikehän keskellä ja nieleskelin onnenkyyneleitä täynnä hillitöntä riemua, joka paakkuuntui jonnekin kurkun seutuville. Koira palkittiin ensimmäistä kertaa sertillä, ja mikä jottei; komea koira palkitaan, kunhan sen vain tuo näytille! Syy liikutukseeni ei kuitenkaan ollut palkinnossa. Vielä suurempi ilon aihe oli koira, joka kulki reippaasti ja kiskomatta taluttimessaan, seurasi minua mukisematta ringissä ja seisoi kiltisti paikallaan silloin kun minäkin seisoin. En edes kuullut moitteita, joita sain muutamasta naapuriurokselle osoitetusta haukahduksesta, enkä sumeilta silmiltäni erottanut käsiini painettujen ruusukkeiden väriä. Hetki oli ihmeellisempi kuin kukaan ympärillä seisoskelijoista olisi voinut aavistaa. Miksikö?

Oli kulunut melko tarkkaan seitsemän kuukautta siitä, kun talutin joka suuntaan yhtä aikaa sinkoilevan karvakerän kotiin. Tuolloin koira oli jatkuvasti pakahtumaisillaan riemusta, eikä se seisahtunut paikalleen sekunniksikaan. Sen kaikki neljä käpälää kuopivat jäistä pihamaata sen loikkiessa iloisesti haukahdellen edelläni niin, että en voinut kuin luistella perässä kuten parhaiten taisin. Se ei reagoinut edes nimeensä saati kieltoihin tai käskyihin, vaan paahtoi täysin kuurona sinne, minne pikku koiranaivot sen keksivät kuljettaa. Hihnasta repiminen ei myöskään auttanut: koira oli selkeästi alansa ammattilainen ja viis veisasi taluttajastaan. "Riehakas" ei ole riittävä sana kuvailemaan karvapalloa, jonka mahanalus oli jakoja täynnä. "Fissio" voisi olla paljon sopivampi.

Karvapallo kuitenkin hurmasi minut heti ensi tapaamisellamme. Kasvattaja oli hakenut koiran pois edellisiltä omistajiltaan, missä se oli viettänyt elämänsä ensimmäiset kaksi vuotta narun nokassa. Sitä oli kyllä rakastettu, mutta ei koulutettu. Hän kertoi, että koira on täysin kouluttamaton ja hankala käsitellä. Sen turkki oli hoitamaton, mutta muuten koira oli terve, nuori ja energinen uros. Kuitenkin koirasta näki heti, ettei siinä ollut mitään häijyä tai ilkeää. Se nauroi koko valkoisen hammasrivinsä leveydeltä ja keikutti häntäänsä riemuissaan saadessaan huomiota osakseen. Se nuoli tervehtijöiden kädenselkämykset hetkessä likomäriksi ja olisi toden totta voinut kuvitella, että se poksahtaisi onnesta hetkellä millä hyvänsä. Sen silmistä paistoi hellyttävän naiivi luottamus ihmisen oikeudenmukaisuuteen ja siitä pursusi täysin patoamaton elämänilo. Kuten kulunut fraasi kuuluu: jokin napsahti, enkä kerta kaikkiaan enää aikonut lähteä kotiin ilman sitä.

Tältä koira näytti meille tullessaan.

Kasvattajan varoitukset kaikuivat kuuroille korville, ja pitkien keskustelujen jälkeen koira lopulta lähti kuin lähtikin kanssani kotiin, aluksi koeajalle. Sain evääksi koko joukon asiantuntevan kasvattajan ja koirankouluttajan ohjeita. Annoin juhlallisen vakuutuksen tuoda koira takaisin heti, jos alkoi tuntua siltä, että sen koulutus olisi ylivoimainen tehtävä. Jälkeenpäin olen miettinyt useita kertoja, olisiko koira tuona tammikuisena päivänä lähtenyt mukaani, jos olisin tiennyt mitä kaikkea edessäpäin odottaisi? Rehellisesti voin kuitenkin vastata, että kaikesta huolimatta koiran vieminen takaisin ei kertaakaan edes käynyt mielessäni.

Koira sopeutui uuteen kotiinsa ongelmitta. Sisälle se ei tehnyt tarpeitaan kertaakaan, eikä se myöskään koskaan haukkunut sisätiloissa. Pikkuhiljaa aloimme opetella peruskäskyjä. "Istu", "paikka" ja "tänne" onnistuivat helposti, sillä koira osoittautui varsinaiseksi herkkusuuksi. Sisätiloissa koira käyttäytyi herrasmiesmäisesti: se antoi kissan syödä samasta kupista, totteli kaikki peruskäskyt kiltisti ja nautti kaikesta huomiosta, jonka se sai osakseen. Se ei missään vaiheessa käyttäytynyt vihamielisesti tai uhkaavasti yhtäkään perheenjäsentä kohtaan. Päinvastoin! Koira rakasti täysin varauksettomasti kaikkia ja otti vieraat vastaan yhtä hurmioituneena kuin kotiväenkin. Kaikesta huolimatta koira kuitenkin viihtyi parhaiten omissa oloissaan ja nukkui mieluiten tuulikaapissa. Se ei etsiytynyt ihmisten seuraan, eikä sitä sille tyrkytetty. Oli alusta asti selvää, ettei koira ole koskaan kunnolla leimautunut ihmiseen.

Alusta asti oli myös selvää, että koira oli erittäin fiksu. Se oppi kolmannen toiston jälkeen tempun kuin tempun ja sovelsi oppimaansa älykkäästi ja viekkaasti omiin tarkoitusperiinsä. Satoja kertoja se yritti huijata minua antamaan makupaloja puolihuolimattomasti suoritetusta tempusta tai ilman käskyä esitetystä performanssista niin, että jouduin pitämään itselleni monta tiukkaa puhuttelua opetusvirheistä, jotka nyt toistettuna taatusti kalahtaisivat makeasti omaan nilkkaan jossakin vaiheessa. Koiralla oli myös hyvin selkeästi Oma Tahto. Yhdistelmä oli siis vaarallinen: fiksu ja kovapäinen koira, jonka hellämielinen koira-amatööri on ottanut hoiviinsa vastoin parempaa tietämystään ja kaikkia suosituksia. Mitä mahdollisuuksia meillä oli koskaan onnistua?

Hyviä neuvoja sateli joka suunnalta. "Älä toista käskyä, älä kuluta käskyä, ole tiukkana, kehu ylenpalttisesti, älä toista koiran nimeä, älä korota ääntäsi...." koirapedagogiikkaa joka lähtöön hyvää tarkoittavilta ihmisiltä. Kannoin kirjastosta koko paikallisen valikoiman koiran ongelmakäyttäytymistä käsitteleviä oppaita, joiden ainoa anti oli, että tunsin suurta helpotusta siitä, ettei holtiton koirani missään tilanteessa osoittanut pienintäkään aggressiivisuuden merkkiä ihmisiä eikä muita eläimiä kohtaan. Kaikki oppaat lähtivät kuitenkin siitä olettamuksesta, että koira kykenee erottamaan ihmisen signaaleista ne, jotka tarkoittavat: "hyvä koira" ja "tuhma koira".

Koira ei ymmärrä ihmisten kieltä per se. Yleensä ihmisten keskuudessa kasvanut koira oppii kuitenkin hämmästyttävän tarkasti tulkitsemaan ihmisten lähettämiä signaaleja. Se oppii tunnistamaan äänteitä ja äänenpainoja sekä eleitä ja ilmeitä. Koira pystyy myös päättelemään ihmisen mielentilan jopa ihmiselle itselleen alitajuisista signaaleista. Yleensä käsky muodostuu äänen ja eleen yhdistelmästä (jopa tiedostamattaan ihminen viestii myös eleillä). Koira, joka on kasvanut pennusta asti ihmisten keskellä, oppii siis "ihmisen kieltä". Koira, jolla puolestaan ei koskaan ole ollut kosketusta ihmisten "kieleen" ei osaa myöskään tulkita ihmisen lähettämiä signaaleja. Mikä siis neuvoksi silloin, kun aikuiselle koiralle on opetettava kaikki alusta alkaen? Miten motivoidaan koiraa, joka ei ymmärrä koska sitä kehutaan ja koska taas moititaan? Koirankoulutuksen lähtökohtana oppaassa kuin oppaassa on perusolettamus, että koira ymmärtää milloin sitä kehutaan.

Pitkän pohdiskelun jälkeen päätin aloittaa koiran opettamisen siitä, missä se oli alusta asti hyvä, eli aloitimme harjoittelun sisätiloissa. Koira oppi hetkessä kaiken, mihin sen sai motivoitua makupalojen avulla: se kiipesi käskystä keittiöjakkaralle ja tasapainoili kiikkerälle tuolille istumaan, se tanssi takajalkojensa varassa hienoja piruetteja, se ryömi pahvilaatikkotunneleiden läpi, hyppäsi pajusta taivutetun vanteen läpi, kellahti selälleen, etsi makupaloja mitä mielikuvituksellisimmista piilopaikoista, antoi tassua ja istui kuin orava takajalkojensa varassa. Makupalojen avulla sain koiran houkuteltua kaikkiin temppuihin, joita ahtaassa rivitalokaksiossa keksin sillä teettää.

Intoa piukassa.

Opettelimme myös seisomaan liukkaalla pöydällä kun tarkastimme hampaat, korvat ja silmät, harjasimme turkkia ja leikkasimme kynsiä. Kaikki oli koiralle uutta eikä aina aivan mieluista, mutta kaiken se kuitenkin kesti kiltisti. Mikä tärkeintä: hiljalleen, kymmenien ja taas kymmenien harjoitustuntien jälkeen koira oppi makupalojen avulla, että kehut ovat mukavia asioita, joiden lisäksi saattaa saada herkkuja! Kiukkuinen äänenpaino taas tarkoittaa, etteivät asiat menneet aivan toivotulla tavalla, ja että torujen lisäksi saattaa saada vaikka näpäytyksen kuonolleen. Ja kyllä: pikkuhiljaa minulla alkoi olla aivan käsiteltävä koira - sisätiloissa. Ulkosalla kaikki muuttui kuitenkin hetkessä.

Kun ulko-ovi avattiin, sisällä enkelin lailla käyttäytyvä koira muuttui kuin taikaiskusta ulisevaksi ja joka suuntaan yhtä aikaa pyrkiväksi villieläimeksi. Puolikuristavasta pannasta ei tuntunut olevan mitään apua, vaan koira painoi koko jykevän niskansa voimalla niin, että epäilin oman olkavarteni menevän vielä sijoiltaan. Täysin surutta se saattoi laukata täydellä vauhdilla päin liikennemerkkejä silkasta malttamattomuudesta! Se ei yksinkertaisesti ehtinyt katsella eteensä. Hirvittävän rähinän saattelemana se pinkoi ohiajavien autojen perään kuin rasvattu salama. Sama rähinä ja takaa-ajo toistui pahanpäiväisesti säikyteltyjen kissojen, potkukelkkailevien naapureiden sekä pahaa-aavistamattomien pyöräilijöiden kohdalla.

Kokeilin kaikkea. Käskyt kaikuivat kuuroille korville, makupalat eivät kiinnostaneet ja hankkimani vedonestotalutin ei sinällään tuonut ratkaisua kuurouteen, vaikka se helpottikin huomattavasti päivittäistä lenkkeilyä. Autojen jahtaamisessa otin kovat keinot käyttöön heti. Roikotin koiraa niskavilloista ja tiukan "ei"-käskyn lisäksi murisin uhkaavasti samalla, kun tuijotin eläintä silmiin auton ajaessa ohi. Näin koira ei päässyt spurttaamaan autojen perään, ja koiran kielellä annettu uhkaus tuntui tepsivän: koira oppi, että niin ei kerta kaikkiaan saanut tehdä. Hiljalleen se myös uskoi, että linja- ja roska-autojen perässä juokseminen oli aivan yhtä kiellettyä kuin henkilöautojen perässä juokseminen. Hämmästyin itsekin sitä, kuinka nopeasti koira lopetti autojen jahtaamisen. "Tiukka linja tuntuu siis tepsivän" ajattelin mielessäni ja myhäilin löydettyäni avaimen, jolla sain viestittyä koiralle, että jokin on kiellettyä. En kuitenkaan voinut ulkoiluttaa koiraa roikottamalla sitä niskavilloista koko matkaa. Jatkuva murinakaan ei pitemmän päälle auttaisi, vaan päinvastoin, pikkuhiljaa sen teho hiipuisi. Täytyi siis olla olemassa jokin toinenkin keino koiran huomion kiinnittämiseksi, mutta mikä?

Hyvin pian huomasin, että puhuttujen käskyjen sijasta paljon tehokkaampia ovat vihellykset, maiskutukset, sormien napsuttelu ym. äänet, joita koira ei tunnistanut ihmispuheeksi. Huomasin myös, että koira ei reagoinut niinkään puhuttuun käskyyn, vaan eleisiin ja merkkeihin, joita sille annoin. Tämä oivallus vei meitä eteenpäin huiman askeleen: kehittelin tietoisen sarjan eleitä ja naksutuksia, joita käytin käskyjen tukena ja joiden avulla opetin koiralle suurimman osan asioista, jotka se tänä päivänä osaa (lista ei ole kovinkaan pitkä). Koira ei edelleenkään osaa erottaa ihmispuheesta kovinkaan hienoja nyansseja. Se on kuitenkin pikkuhiljaa tottunut myös puhuttuihin käskyihin ja se on alkanut selkeästi seuraamaan jopa ihmisten keskusteluja. "Mennäänkö ulos?" minkä tahansa keskustelun lomassa laukaisee koirassa innokkaan reaktion, jonka seurauksena matot ovat rullalla eteiseen asti. On vaikea uskoa, ettei koira reagoinut aluksi mihinkään - jopa sen oma nimi tuntui olevan sille vieras.

Olimme viettäneet jo kaksi kuukautta harjoittelemalla tiivisti koiranelämän perusasioita. Soittelin kasvattajalle säännöllisesti ylpeillen ja hehkuen innosta joka ikisen pienen edistysaskeleen johdosta. Kasvattaja oli aina valmis rohkaisemaan minua ja kuunteli kärsivällisesti pitkät selostukseni siitä, miten hienosti koira on käyttäytynyt. Huonoina päivinä hän myös lohdutti minua, muistuttaen aina siitä, kuinka pitkän matkan olemme koiran kanssa jo pienen pienin askelin kulkeneet. Hän uskoi minuun ja rohkaisi minua, vaikka välillä tuntui, että menimme pelkkää takapakkia. Kasvattaja kuitenkin muistutti minua myös siitä, ettei oppimista todella tapahdu, ellei välillä oteta takapakkia ja ellei välillä ole huonojakin päiviä.

Olin jo vaipumassa epätoivoon, kun tein aavistamattani mitä parhaan päätöksen: päätin antaa sekä itselleni että koiralle lomaa jatkuvasta harjoittelusta. Kaivoin esiin potkukelkan, valjastin koiran kelkan eteen ja luikuttelimme hurjaa vauhtia pitkin kevättalvista järvenselkää, kunnes molempien viiksikarvoista roikkui jääpuikkoja. Koira juoksi sydämensä kyllyydestä ja minä pidin kiinni. Vaikka kävimme päivittäin reippaita ulkoilulenkkejä, saatoimme nyt rämpiä tuntikausia pitkin metsäteitä, missä koiraa eivät vaivanneet ylimääräiset ärsykkeet eikä muita ihmisiä tai koiriakaan juuri näkynyt. Päätin nautiskella kevättalvisesta auringosta yhdessä koiran kanssa ja antaa sen käyttäytyä juuri niin huonosti kuin se käyttäytyi - ja silloin tapahtui ensimmäinen pieni ihme monien pienten ihmeiden joukossa: koira alkoi ottamaan kontaktia! Aivan oma-aloitteisesti ja ilman rohkaisua se muuttui pikkuhiljaa koiraksi, joka nuuskuttelunsa ja touhottamisensa lomassa vilkaisi välillä olkansa ylitse, varmisti, että olen edelleenkin mukana, ja iloisesti haukahtaen säntäsi taas omiin puuhiinsa. Joskus se tuli ja tönäisi lumisella kirsulla kättäni kuin sanoakseen: "Hei, tulehan nyt, tämä on oikeasti ihan älyttömän kivaa!"

Ragge nauttii talvesta täysin siemauksin (Huomaa ale-hintalappu, joka on jäänyt mahakarvoihin kiinni).

Olin hämmästynyt ja iloinen huomatessani hienoisen muutoksen koirassa. Oliko tosiaan mahdollista, että se alkoi hiljalleen "laumautua" ja jopa viihtyä kanssani? Vai oliko sittenkin tärkeämpää se, että kun en jatkuvasti asettanut odotuksia tai velvollisuuksia itselleni ja koiralle, pääsimme molemmat rentoutumaan ja kommunikoimaan muuten kuin käskyjen kautta? Olisiko sittenkin niin, että kun en jatkuvasti pyöritellyt koirakirjojen tai -kouluttajien ohjeita mielessäni, sain lopulta kehitettyä "omia" signaalejani, joita koira oli oppinut tulkitsemaan muulloin kuin opetustilanteissa? Vai onko elämänilo vain tarttuvaa? Intoa pursuavan koiran touhuja katsellessa on vaikeaa muistaa kaikkia niitä harmillisia asioita, joihin tottelemattoman koiran kanssa joutui törmäämään ihmisten ilmoilla. Sainko lopultakin lähetettyä riittävästi rohkaisevia ja toivottavaa toimintaa vahvistavia signaaleja? Koirapsykologian tuntemukseni on niukka. Minulle oli paljon tärkeämpää se, että koirani oli pikkuhiljaa muuttumassa todelliseksi ystäväksi.

Jälkeenpäin on tietysti helppoa muistella vain aluksi niin suurilta tuntuneita edistysaskeleita sekä kaikkia niitä asioita, joita saavutimme kovan ja sinnikkään työn tuloksena. Aika kultaa muistot, kuten sanonta kuuluu! On kuitenkin todettava, että vielä tänäkin päivänä meillä on paljon opittavaa ennen kuin pääsemme edes tottelevaisuuden alkeisiin kiinni. Alusta asti koira karkasi aina kun silmä vältti, eikä tapaa ole vieläkään saatu kitkettyä. Ei auttanut, vaikka kuinka toistelin itselleni, että käytös oli kaikkea muuta kuin rodunomaista, ja että "ei sen noin kuuluisi tehdä, kun sillä on kuitenkin kaikki hyvin: ruokaa, vettä ja rakkautta ylen määrin!" Koira myös palasi aina takaisin kotipihalle, ellei sitä onnistuttu saamaan kiinni - tosin siihen saattoi mennä puoli vuorokautta. Koira oli aivan selkeästi ammattikarkailija, sillä alusta asti se käytti hyväkseen pienimmänkin tilaisuuden: se oppi avaamaan ovet hyppäämällä etukäpälillään ovea vasten niin, että se sai sen lopulta auki. Se onnistui kaivautumaan avonaisesta tuuletusikkunasta ulos ja se oppi jopa nostamaan kuonollaan ikkunaa raollaan pitävän hakasen pois paikaltaan (jotain mitä en olisi uskonut, ellen olisi sitä omin silmin nähnyt) ja kun lopulta kehittelimme ikkunat kiinni pitävän vaijeriviritelmän, se puri vaijerit poikki!

Koira, jonka ensimmäisestä kahdesta elinvuodesta ei tiedä mitään, on kuitenkin aina riski. Ensimmäisten itsesyytösten jälkeen järki astui mukaan: koira, jota lenkkeilytetään kymmeniä kilometrejä viikossa ei voi olla liikunnan puutteessa! En edelleenkään tiedä, mitä koiralle on sen ensimmäisen kahden elinvuoden aikana tapahtunut, enkä luultavasti koskaan saa tietää. Tänä päivänä uskon kuitenkin, että luoksetulon kohdalla koiralle on tapahtunut "edellisessä elämässään" jotakin sellaista, mikä ei vieläkään ole haihtunut sen mielestä. Vaihdoimme luoksetulokäskyä. Uutta käskyä ei koskaan käytetty, ellei ollut täysin varmaa, että koira todellakin tottelisi. Kaikki tehtiin ohjekirjan mukaisesti ja aina, kun koira oli kiinni tai sisällä, se totteli kiltisti ja mukisematta: luoksetulokäskyä ei koskaan tarvinnut toistaa! Mutta kun koira huomasi olevansa vapaana tai että sillä oli reitti vapauteen, se luoksetulokäskyn annettuani spurttasi niin lujaa kun jaloistaan pääsi päinvastaiseen suuntaan! Perässä juokseminen oli turhaa, huutaminen samoin, tämän olimme oppineet jo ennen kuin käskyä vaihdettiin - kokeilimme päinvastaiseen suuntaan juoksemistakin, mutta vähät koira siitä välitti! Se muuttui täysin kuuroksi huomattuaan päässeensä irti.

Vasta paljon myöhemmin huomasin, että "paikka"-käsky toimi! Yllättäen täyttä vauhtia karkuun laukannut koira pysähtyi, kuunteli käskyä ja jäi kiltisti paikalleen makaamaan (tietysti vain siinä tapauksessa, että vapauden ensihuuma oli jo ehtinyt laantua ja että käskijä oli riittävän lähellä). Heureka! Näinkin pieni asia tuntui paremmalta kuin lottovoitto! Luoksetulo ei onnistu vielä tänäkään päivänä, ja voihan olla, että se ei koskaan tule onnistumaan. Kukaan ei tiedä, mitä koiralle on tapahtunut sen toteltua luoksetulokäskyä aikaisemmin.

Koira, joka ei ole leimautunut ihmiseen ei ymmärrä ihmislauman sääntöjä, koska niitä ei koskaan ole sille opetettu. Jos koiralla ei lisäksi ole ollut koiralaumaa tukenaan, se ei ole kunnolla leimautunut myöskään muihin koiriin tai lauma-ajatteluun (paitsi tietyllä vaistomaisella tasolla). Siltä puuttuu tiettyjä valmiuksia, jotka se oppii vain koiralaumassa ja elämällä ihmisten kanssa ihmisten sääntöjen mukaan. Jos koiralle ei ole opetettu mitään, on vaikeaa perustaa koulutusta käskyihin ja olettamukseen, että koira tottelee "vapaaehtoisesti", koska se on sen omien etujen mukaista. Jos koira on aina saanut haluamansa haukkumalla tai tekemättä mitään, sen uskomusten muuttaminen on kovan työn takana. Kuinka siis opettaisin koiran uskomaan, että sen on noudatettava tiettyjä sääntöjä, vaikka se ei aina olisikaan kivaa? Koiran kouluttamista ei kuitenkaan voi perustaa yksinomaan jatkuville uhkauksille ja rangaistuksille, jos haluaa, että koiran elämänilo ja varaukseton asenne muuta maailmankaikkeutta kohtaan säilyy? Minä en halunnut koiraa, joka tottelee vain siksi, että se tietää muuten saavansa rangaistuksen; halusin iloisen koiran, jonka varaukseton asenne säilyy!

Pöydän alla herkuttelemassa.

Koiralla oli selkeästi ongelmia ymmärtää paitsi ihmisten lähettämiä signaaleja, myös muiden koirien lähettämiä signaaleja. Tämä havainto viimeistään vakuutti minut siitä, että koira tuli ympäristöstä, jossa sen kosketukset ulkomaailmaan olivat olleet olemattomia. Aluksi koira ylireagoin aina muita koiria tavatessaan. Se ei ymmärtänyt muiden koirien varoittavaa murinaa, se vaan keikutti häntäänsä ja virnisteli iloisesti kaikille karvakorville. Hampaiden paljastamisen muut koirat taas tulkitsivat uhkailuksi! Koiran ylitsepursuava innokkuus oli liikaa muille koirille, sillä vaikka se olisi mielellään tehnyt tuttavuutta, se hoiti asian hieman liian raisusti. Jouduin toteamaan, ettei koiraa voinut viedä koirakouluun, sillä se ylireagoi kymmenien koirien läsnäoloon ja muuttui täysin kuuroksi.

Koetimme opetella siis myös koirien tapoja. Koira tutustui hiljalleen sukulaisten ja tuttavien koiriin yksi kerallaan, ja pikkuhiljaa se oppi käyttäytymään muiden koirien seurassa. Se kuitenkin leimautui huomattavasti vahvemmin perheeseen kuuluvaan kissaan. Alkukahinoiden jälkeen Onni-kissa ja koira tulivat hyvin toimeen keskenään. Koira seurasi hyvin intensiivisesti kissan tekemisiä ja eläimet juttelivat keskenään erilaisilla naukumista muistuttavilla äänillä tämän tästä. Välillä tuntui, että koira onkin oikeastaan pieni kotileijona! Eipä silti, myös Onni-kissa on ottanut oppia koirasta. Naapureiden ilmeet ovat näkemisen arvoisia, kun hyppään pyöränselkään lähtiessäni ulkoiluttamaan koiraa ja pieni mustavalkoinen kissa pinkoo perään. Kissa saattaa laukata polkupyörän perässä useita kilometrejä, ja kävelylenkeillä kissan mukanaolo on enemmän sääntö kuin poikkeus! Parivaljakko on varsinainen näky, ei siis ihme että keräämme paitsi paheksuvia myös huvittuneita katseita.

Maaliskuun aikana muutimme vihdoin omakotitaloon. Energinen koira rivitaloasunnossa oli se lopullinen asia, joka ratkaisi asunnonvaihdon. Vihdoin koira sai olla ulkona kaikki päivät. Sille rakennettiin juoksulanka, jossa se pääsi liikkumaan miltei koko pihan alueella ja toteuttamaan sitä tehtävää, johon se on alunperin jalostettu: hälyttämään jos pihalle ilmaantuu vieraita. Se toteuttaa tehtäväänsä välillä vähän turhankin innokkaasti, mutta hälytettyään se ottaa vieraat vastaan riemusta kiemurrellen ja pyrkien nuolemaan heidät likomäriksi. Vielä kertaakaan minun ei ole tarvinnut huolestua siitä, että koira voisi vähimmässäkään määrin olla vaaraksi ihmisille. Tänä päivänä pystyn erottamaan haukunnasta, onko pihalle saapunut vieraita, onko kissa tulossa kotiin, onko kyseessä mahdollisesti satunnainen ohikulkija, vai vastaako koira kilometrien päässä haukkuvalle karvakuonolle.

Kuljetin alusta asti koiraa mukanani kaikkialle: ostoksille autossa, jalan, potkukelkalla ja polkupyörällä, tallille, jumppaan, kyläilemään ja joskus myös työpaikalle... Koira kulki mukanani minne vain meninkin. Se oppi odottamaan kiltisti kaupan edessä, istumaan autossa paikalla, joka sille oli määrätty ja kulkemaan potkukelkan edessä ja polkupyörän sivulla. Se oppi, ettei hevosia kannattanut säikytellä, että ihmiset eivät välttämättä ilahdu eläimellisistä tervehdyksistä, ja että leikkelepaketin varastaminen ostoskassista tietää huutia. Edelleenkään koira ei siis ollut tyhmä! Olin yhtä onnellinen jokaisesta edistysaskeleesta, sillä tammikuussa oli vielä aivan mahdoton ajatus pitää koiraa edes autossa kytkemättä! Myös se, että koira sai viettää päivänsä ulkosalla, oli askel parempaan. Opittuaan muutamia ihmiselämän perussääntöjä, se nautti aivan selkeästi päästyään takaisin "stressittömään" ympäristöön, johon se oli pennusta asti tottunut. Muutoksessa oli hyvä puolensa: koira kiinnitti kaiken huomionsa ihmisiin silloin, kun ihmiset kiinnittivät huomionsa siihen, muuna aikana se istua napotti hyvinkin tärkeänä lumipenkan päällä tähyillen ympäristöään.

Ragge takapenkillä tähystämässä.

Vaikka koira olikin kiltti, sen arvojärjestys ei ollut kohdallaan. Johtajuusongelma oli ratkaistava heti alkuun, ja vaikka koira lopulta hyväksyi tilanteen täysin rauhallisesti, se pyrki ensimmäisten kuukausien aikana jatkuvasti päättämään itse. Makupalojen avulla sen sai motivoitua ja opetettua, mutta arvojärjestyksen palauttaminen oli vaikeampaa. Lopulta peräänantamattomuus kaiketi ratkaisi sen, kumpi päättää. Opetin koiran alusta asti odottamaan oven avaamista ja pysymään paikallaan, kunnes se saa käskystä luvan mennä ulos. Kehittelimme useita leikkejä, joissa koira sai tehdä jotain sille mieluista vasta saatuaan luvan. Leikin varjolla toteutettu luvansaantimenettely palveli tarkoitustaan. Pienen pienillä asioilla rakensimme pikkuhiljaa arvojärjestystä, jossa minä päätin milloin tehdään ja mitä tehdään. Erityisen vaikeita tilanteita olivat ne, jolloin koira tuli vänkäämään syliin kerjäten rapsutusta ja hellyyttä juuri silloin, kun kahvikuppi oli sanomalehden päällä sen verran kriittisessä kulmassa, että lehti muuttui lukukelvottomaksi karvaisen kuonon tönäistessä anoen... Tilanne lienee tuttu muillekin koiranomistajille. Opettelimme "paikka"-käskyn avulla, että jos koira haluaa huomiota osakseen, sen on maattava hiljaa paikallaan - silloin hellittelyä irtoaa! Niin uskomattomalta kuin se ehkä tuntuukin, koira on oppinut, että halutessaan huomiota sen on maattava kiltisti aloillaan, varsinkin kun ennen tätä menettelyä vaihtoehtona oli hyppimimen hulvattomasti ihmisiä (tai pöytää) vasten niin, että sivustakatsoja voisi kuvitella, että kyseessä on olkapäälle pyrkivä marakatti.

Tätä kirjoittaessani tuhiseva koira on kiertynyt palloksi pöydän alle jalkojeni juureen. Elokuun helteen lämmittämästä talosta löytyisi varmasti viileämpiäkin paikkoja kuin tietokoneiden ja iltapäiväauringon kyllästämä huone. Koira on kuitenkin itse valinnut paikkansa. Tiedän, että kun käyn vessassa, se seuraa keittiöön asti muka ihan muilla asioilla ja asettuu makaamaan niin, että näkee varmasti, koska tulen ulos - kuitenkin sen verran hienovaraisesti, ettei sen tarvitse tunnustaa seuranneensa minua. Jos käyn ulkona, luultavasti kompastun sisälle palatessani karvakerään, joka on parkkeerannut niin lähelle ulko-ovea kuin on päässyt. Koira röhisee onnellisena ja ottaa minut vastaan innolla, jonka perusteella olisin voinut käydä valovuosien päässä! Kun menen illalla nukkumaan, koira hiipii perässäni makuuhuoneeseen ja kömpii sängyn alle. Aamulla herään siihen, että sänkyni vieressä läähättää innosta piukkana pieni koira, jonka mielestä olen nukkunut Ruususen unta jo ainakin sata vuotta! Kun avaan silmäni, koira ponkaisee tervehtimään minua riemusta pakahtumaisillaan. Vaikka olen aamu-uninen ja usein myöskin äreä, tämän veitikan hurmioitunutta intoa ei kuitenkaan voi vastustaa - varsinkin, kun se ennen aamurituaaliaan odottaa kärsivällisesti, että avaan silmäni. Näinkin pienet asiat tekevät tämän koiranomistajan sanoinkuvaamattoman onnelliseksi.

Ne, jotka ovat nähneet meidät kehässä eivät varmasti uskoisi, kuinka hienosti koira käyttäytyy kotona. Edelleenkin uusien hajujen ja lukemattomien koirien täyttämät paikat saavat koiran ylireagoimaan ja unohtamaan kaiken oppimansa. Näyttelytilanteessa koirasta putkahtaa esiin sen vanha minä, joka hösöttää ja hökeltää milloin minkäkin hajun perässä kuurona ja sokkona omistajalleen. Valitettavasti tämä ongelma korjaantuu ainoastaan totuttelemalla. Asiaa ei ainakaan auta myöskään se tosiseikka, että olen itse hirvittävä jännittäjä. Koira vaistoaa hermostuneisuuteni varmasti.

Miltei täysin virikkeettömässä ympäristössä kasvaneen koiran yliragointikynnys on hyvin matala. Vaikka puutarhassa on kehä, jota on tallattu milloin koirakavereiden kanssa ja milloin ihan vaan muistin virkistykseksi, ja vaikka alkuun totuttelimme muiden koirien ääniin soittamalla kotona näyttelyssä nauhoitettua koirakuoroa (joka parilla ensimmäisellä kerralla aiheutti hirvittävän rähinän ja muutaman ikkunalaudalle asetetun viherkasvin traagisen lopun), on satojen koirien keskelle saapuminen edelleen tiukka paikka. Optimisti olisi sitä mieltä, että onneksi koiran kanssa sentään uskaltaa kävellä parkkipaikan lävitse ilman, että on pelättävä sen kaahottavan ensimmäisen vastaantulevan auton perään niin lujaa kuin jaloistaan pääsee. Taloon tulee kohta toinen koira: ylireagointi, ainakin ihmispsykologiassa, on pyrittävä poistamaan eliminoimalla ylireagoinnin aiheuttajia eli tässä tapauksessa altistamaan koira sille, mihin se voimakkaimmin ylireagoi - toisiin koiriin. Uskon, että koiraseura tekee hyvää, sillä ainakin tuttavien ja sukulaisten koirat saavat tästä pikkuterminaattorista parhaat puolet esiin!

Itsekin olen amatööri kehässä - hurjaa, kun edellä kuvatulla tavalla käyttäytyvä koira osaa muutamia juttuja kuitenkin paremmin kuin omistajansa! Oli valtava kynnys ilmoittaa koira pariin ensimmäiseen näyttelyyn. Heräsin näyttelyä edeltävänä yönä kylmän hien peittämänä painajaisiin, joissa koira keplottelee itsensä irti kaulapannasta (niinkin on käynyt!) ja aiheuttaa sanoinkuvaamattoman katastrofin sekä ikuisen porttikiellon viittä kilometriä lähemmäs näyttelyaluetta. Onneksi lopulta uskaltauduin mukaan, sillä on ollut hienoa tavata muita koiraihmisiä, joilta olen saanut paitsi hyviä neuvoja myös rohkaisua! Parin ensimmäisen näyttelyn jälkeen koira oppi, että näyttelyssä se ei saa haukkua ja hyppiä kuten haluaa - hämmästyttävää kyllä! Palaamme aloituspisteeseen: kuinka hieno palkinto oli nimenomaan se, että koiraa pystyi näyttämään muiden koirien ympäröimässä kehässä! Muutaman kuukauden takaista tilannetta ajatellen saavutus oli huikea. Tuolloin koira oli pakko joko ottaa syliin tai tuuppia lumihankeen muiden koirien tullessa vastaan. Saavutukset eivät välttämättä ole kummoisia, mutta tunnen omistajan ylpeyttä mielestäni oikeutetusti. Ammattilainen olisi ehkä päässyt samoihin koulutustuloksiin viikossa, mutta kuinka onnellinen olisi koira? Ja entäpä koiran koti?

Oliko tällä tarinalla opetus? Ei, tämä oli pieni otos yhden kessun elämästä, joka päättyi ennen aikojaan tapaturmaisesti. Tai ehkä tarinan opetus voisi olla, että kun seuraavan kerran tapaamme, huonosti käyttäytyvä koirani ei välttämättä ole pelkästään nykyisen omistajansa epäonnistuminen. Koiraa ei käy karvoihin katsominen, kuten vanha sanonta kuuluu - ellei tiedä lähtökohtia, on vaikea arvioida kuljettua matkaa! Ehkä siis seuraavan kerran tavatessamme voimme arvostaa myös sitä työtä, jonka itse kukin on koiransa kanssa tehnyt riippumatta siitä kuinka kehnosti onnistumme julkisesti näyttäytymään.

Keijumetsämme tulvapuro ja yksi kauneimmista kevätmuistoista. Ragge lepää keijumetsässämme luonnonkauniissa paikassa tuuhean kuusen juurella.

Jälkikirjoitus heinäkuussa 2005

Luoksetulokäsky jäi Raggelle ikuiseksi arvoitukseksi. Jos se kuvitteli pääsevänsä vapauteen, sen aivot yksinkertaisesti lakkasivat toimimasta. Kesällä meille muutti Javira's Daisy, ja parin viikon sisällä koirat leikkivät pihalla ilman yritystäkään karata. Vakiolenkillämme Ragge pysytteli aina kuulomatkan päässä ja tutulla metsäpolulla sitä pystyi pitämään irti ilman ongelmia. Näissä tilanteissa se totteli luoksetulokäskyä aina ja heti. Jos se kuitenkin pääsi vapaaksi "varkain", kaikki oli turhaa.

Syksyllä 2004 Ragge karkasi viimeisen kerran. Olimme juuri palanneet iltalenkiltä ja tavallisesti koira olisi käpertynyt eteiseen ulko-oven taakse nukkumaan. Tällä kertaa kuulin kuitenkin olohuoneeseen, miten koira alkoi raapia ulko-oven lukkoa. En ehtinyt eteiseen saakka ennen kuin koira jo juoksi häntä suorana pihan poikki kohti vapautta - suoraan auton alle. Kuljettajalla ei ollut mitään mahdollisuuksia väistää pihatieltä kaahaavaa koiraa pimeässä syysillassa. Ragge kuoli saamiinsa vammoihin heti.

Se oli oppinut ulko-oven vanhanaikaisen kielilukon aukaisuun tarvittavan niksin pari päivää aikaisemmin ja fiksuna koirana otti oppimansa heti aktiiviseen käyttöön. Olin tilannut ulko-oveen sopivan varmuuslukon, jonka piti saapua loppuviikosta. Lukkoa ei koskaan asennettu.

Kiitos Raggen perheessä on nyt kolme keeshondia. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että se osoitti minulle, kuinka kerta kaikkisen rakastettavia kessut voivat olla. Se ei kuitenkaan auta ikävääni. Ragge jätti jälkeensä aukon, joka on paljon koiraa suurempi.